Museo Militariassa avattiin kaatuneiden muistopäivänä mielenkiintoinen vaihtuva näyttely Menetys ja muisto. Museo on sota- ja sotilashistoriallinen museo ja se esittelee ja tallentaa erityisesti tykistö-, pioneeri- ja viestiaselajien historiaa. Museo sijaitsee Hämeenlinnassa Linnankasarmilla Hämeen linnan naapurissa.

Menetys ja muisto -näyttely on toistaiseksi suurin Museo Militarian tuottama vaihtuva näyttely. Se  kuvaa koskettavasti kaatuneiden huoltoa evakuoimiskeskuksissa ja sotilaspapiston työtä talvi- ja jatkosodassa. Näyttelyssä tulevat esiin myös kaatuneiden omaisten kokemukset sekä sotavainajien muiston vaaliminen, jälleenrakennus ja selviytyminen rakkaan läheisen menetyksestä.

Kenttäpiispa Pekka Särkiö tutkii näyttelyssä esillä olevia Sodan kasvoja. Sankarivainajien kuvat on kerätty kaatuneiden omaisilta.

Astuessaan sisään Museo Miltarian vaihtuvien näyttelyjen rakennuksen kokee hyvin konkreettisesti sotiemme ihmiskohtalot, raskaat menetykset, mutta läsnä on myös paljon rakkautta. Näyttely kertookin suomalaisen sotilaan ja hänen läheistensä tarinan aivan uudesta näkökulmasta. Museonjohtaja Miia-Leena Tiili kertoi ajatuksen näyttelyyn tulleen kenttäpiispa Pekka Särkiön taholta. Tiili toi esiin, että aihepiiriä ei myöskään ole aiemmin käsitelty yhtä kattavasti museonäyttelyissä. Tiili sanoi vaikean ja herkän alueen esiin nostamisen olevan myös Museo Militarian panos talvisodan 80-vuotismuistovuoden viettoon. Museonjohtaja kertoi näyttelyn tukeutuvan monipuolisiin lähdeaineistoihin ja sen sisältävän monenlaisia näkökulmia, jotta se on helposti lähestyttävissä ja avoin kävijöiden erilaisille lähtötiedoille, kokemuksille ja tulkinnoille. Tiilin mukaan näyttely on varmasti myös silmiä avaava niille näyttelykävijöille, joille näyttelyn aihe on vieras tai jotka ovat aiemmin tutustuneet aihepiiriin vain tietystä näkökulmasta.

Museon tutkija Samuel Fabrin kertoi, miten näyttelykokemusta voi vielä syventää useiden äänitteiden välityksellä. Näistä hän mainitsi esimerkkinä tutun Kollaan joulun hartaushetken ja näyttelyssä olevan teltan, johon voi istua kuuntelemaan sotilaan ja sotilaspapin kohtaamista eri tilanteissa. Lisäksi kaatuneiden huoltoon liittyen voi kuunnella lotan muisteluita.

Jouluhartaus Kollaalla. Talvisodan joulun tunnetuksi kuvaksi on muodostunut hartaus, jonka kansanedustaja, pastori Antti J. Rantamaa piti Kollaan rintaman taistelijoille aivan etulinjan tuntumassa. Välimatkaa lähimpiin vihollispesäkkeisiin oli vain pari sataa metriä ja lähistölle tuli myös tykistötulta.

Sotilaspapit olivat siellä missä sotilaatkin

Suomen sodissa 1939–1945 kuoli yli 90 000 sotilasta. Suomi oli myös ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut maa, joka pyrki suunnitelmallisesti saamaan kaatuneet sotilaansa kotiseudun hautoihin. Tietoisuus kotiin pääsystä antoi sotilaille rohkeutta vaikeissa tilanteissa. Sankarihautajaisia vietettiin sotien aikana joka pitäjässä. hautajaisten järjestelyvastuussa olivat yleensä paikkakuntien suojeluskunnat ja lotat. Sotilaspappien rooli oli tärkeä, mutta myös raskas. He pyrkivät pitämään yllä toivoa ja uskoa. Uskonto tarjosi rauhaa ja lievitti pelkoa ja kärsimystä. Toisaalta yhteisöllinen suru toimi isänmaallisen hengen vahvistajana varsinkin talvisodan aikana.
Alkujaan sodan ajan sotilaspapistoon ajateltiin riittävän noin 100 pappia, mutta määrä osoittautui täysin riittämättömäksi. Talvisodan loppuvaiheessa palveluksessa oli kaikkiaan 315 luterilaista ja 11 ortodoksista sotilaspappia. Monet papeista olivat reserviupseereita ja osa heistä palvelikin sodan aikana sotilaallisissa tehtävissä. Talvisodassa kaatui kaikkiaan 12 pappia, useimmat heistä upseerin tehtävissä. Talvi- ja jatkosotien sotilaspapisto teki sielunhoitotyötä, huolehti kaatuneiden huollosta ja osallistui valistustoimintaan. Rintamapappien keskeinen tehtävä oli haavoittuneiden kohtaaminen ja sielunhoito. Joukkojen luona kiertävää pappia arvostettiin ja hänen vierailujaan odotettiin. Sotilaspapit saattoivat käydä hautaamassa myös joukko-osastonsa kaatuneita kotiseurakunnan sankarihautoihin. Jotkut papeista osallistuivat haavoittuneiden evakuointiin taisteluista. Eräs raskas sotilaspappien velvollisuus oli teloitettavien valmistaminen kuolemaan.

Marko Karvonen on valmistanut näyttelyssä esillä olevat kaksi arkkua lähes alkuperäisten piirustusten mukaan. Arkut on työstetty Hämeenlinnan Teatterin lavastamon tiloissa ja lavastamon välineillä. Sodan aikana arkut valmistettiin ulkosalla, usein metsässä kuusikon suojissa, rakentajat olivat vaarassa vihollisen luotisuihkujen sekä pakkasen armoilla.

Sotilaspapit johtivat kaatuneiden evakuoimiskeskuksia, joissa työskenteli lottia, työvelvollisia ja rintamapalveluksesta vapautettuja Evakuoimiskeskusten tehtäviin kuului vainajien huolto eli vainajien tunnistaminen, pesu, arkkuun laittaminen ja kotiseudulle lähettäminen. Kaikkiaan jatkosodan aikana sotilaspappeina palveli pidemmän tai lyhemmän ajan 880 pappia. Heistä kaatui 23 pappia.
Sotilaspappien työ, sotilaiden suhtautuminen uskontoon ja kuolemaan, aseveljien kaatumiset, pelkotilat sekä taistelut esitetään näyttelyssä arkistolähteiden ja muistelmien valossa. Sotaorpojen tarinat avaavat museokävijälle koskettavasti näkymän sodan jälkeiseen elämään ilman isää.

Näyttelyvitriinissä on esillä lammasturkki, joka on kuulunut sotilaspapille. Kenttäpiispa Pekka Särkiö kertoi turkin tulleen lahjoituksena Puolustusvoimille kuopiolaiselta eläkeläispapilta. Kyläläiset olivat halunneet antaneet turkin lahjaksi papin isälle tämän lähtiessään sotilaspapiksi. Särkiön mukaan tämä kuvaa seurakuntaa, joka lähettää papin lähetystyöhön seurakunnan saattamana. Sotilaspappi taas lähetti kaatuneita kentältä kotiseudulleen.

Näyttely kertoo myös omaisten selviytymisestä

Näyttelyssä kerrotaan myös sotakummitoiminnasta, joka oli ainakin itselleni uusi asia. Talvisodan päätyttyä Mannerheimin Lastensuojeluliito ryhtyi pohtimaan sodassa orvoksi jääneiden lasten auttamista. Sotakummi oli yksityishenkilö, yhdistys tai ryhmä, joka sitoutui avustamaan tiettyä sotaorpoa kuukausittaisella rahasummalla vähintään kahden vuoden ajan. Kortistossa olikin yli 53 000 lasta, joista kummin sai arvion mukaan 38 000. Sotakummisuhteita luotiinkin kotimaan lisäksi seitsemään maahan. Kirjeenvaihdon välityksellä auttaja ja autettava myös tutustuivat tosiinsa. Sotaorvot saivat kummeiltaan paketteja, joissa oli esimerkiksi kankaita, vaatteita, rahaa tai herkkuja. Ikävä kyllä toiminnasta ei tiedotettu tarpeeksi, joten toiminta ei tavoittanut kaikkia sotaleskiä ja sotaorpoja. Järjestelmä purettiin vuonna 1959, mutta vielä 1970-luvulle asti kirjeitä käännettiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton toimistossa.

Evakuointikeskuksissa (KEK) taistelussa ruhjoutuneiden vainajien tunnistaminen osoittautui usein vaikeaksi. Tunnistamista helpotti, jos tiedettiin, mistä vainaja oli tuotu. Tunnistamisen helpottamiseksi arkussa olevasta vainajasta otettiin kasvokuva, jota kierrätettiin rintamalla tai kotiseurakunnassa. Näyttelyssä on esillä myös henkilökuvia sekä arkkutunnistuskuvia sodassa kaatuneista.

Sotien jälkeen jäljelle jäi kaipaus, joka monissa perheissä ulottuu nykypäivään asti. Sodissa kaatuneita ja kadonneita kaivataan ja muistetaan edelleen, ja työ rajan taakse jääneiden sankarivainajien tuomiseksi kotimaan multiin jatkuu. Kaatuneitten muistopäivänä Lappeenrannan valtakunnalliseen sankarihautaan haudattiin jälleen 50 nykyisen Venäjän puolelle jatkosodassa kaatuneena jäänyttä suomalaista, joita ei ole pystytty tunnistamaan. Särkiö kertoi, että tähän mennessä on löydetty 1500 kaatunutta, joista on tunnistettu 340. Tunnistetut on haudattu oman kotiseurakuntansa sankarihautausmaalle.

Museolle uusia kumppanuuksia
Näyttelyhanke on tuottanut myös uudenlaista yhteistyötä Museo Militarian sekä eri organisaatioiden ja järjestöjen välille. Hämeenlinnan Teatteri on tukenut museota teknisten ratkaisujen ja tehosteiden tuotannossa. Kaatuneiden muistoa vaalivat järjestöt osallistuivat sisällön ideointiin. Esine- ja valokuvalainoja on saatu useilta museoilta ja yksityishenkilöiltä. Näyttelyn rahoittavat Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Marjatta ja Eino Kollin Säätiö, Maanpuolustuksen kannatussäätiö ja Sotavahinkosäätiö.

Museonjohtaja Miia-Leena Tiili toi esiin, että Menetys ja muisto -näyttely käsittelee traagisinta sisältöä, mitä maanpuolustuksen historiasta ja sotien pitkistä varjoista voidaan tuottaa. Hän myös kertoi, että projektin aikana näyttelytyöryhmä joutui kosketuksiin sen todellisuuden kanssa, joka meiltä turvallisessa ja monille monia mahdollisuuksia tarjoavassa yhteiskunnassa hämärtyy, vaikka kuulisimmekin säännöllisesti juhlapuheissa sodankokeneiden sukupolvien uhrauksista isänmaamme hyväksi.

Näyttelyn käsikirjoituksen ovat tehneet Museo Militariaan Riihimäen kaupunginmuseosta lainattu projektitutkija Päivi Yli-Karhula sekä museon tutkija Samuel Fabrin. Näyttelyrakenteista vastasivat museomestari Kari Jokelainen ja Tiina Colliander. Näyttelyn ohjausryhmään ovat kuuluneet myös kenttäpiispa Pekka Särkiö ja Kanta-Hämeen Sotaorvot ry:n puheenjohtaja Maija Jaakkola.

Sotilaspapiston ja sotilaiden esineistöä näyttelyvitriinissä.

Teksti ja kuvat: Sirkka Ojala

Lähteet: Museo Militarian lehdistötiedote ja Menetys ja muisto -näyttelyn näyttelytaulut.

Näyttely on esillä Museo Militarian vaihtuvien näyttelyjen rakennuksessa 19.5.2019–15.3.2020. Näyttelyyn järjestetään 45 minuutin näyttelyopastus kesätiistaisin 4.6.–27.8.2019 klo 13.00. Opastus sisältyy pääsylipun hintaan. Näyttelyyn liittyviä yleisöluentoja ja oheisohjelmaa järjestetään syksystä 2019 alkaen. Tiedot tapahtumista julkaistaan museomilitaria.fi -sivustolla.

Museo Militarian yhteystiedot: Vanhankaupunginkatu 19, Hämeenlinna.
asiakaspalvelu (at) museomilitaria.fi, 040 450 7479, museomilitaria.fi

Museo on Museokorttimuseo