Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaan on nähtävissä samanlainen teknologinen kehitysloikka, kuin toisen maailmansodan aikana. Teknologia on ollut saatavilla varsin pitkään mutta vasta sota on jälleen pakottanut, tai mahdollistanut siviili- tai kaupallisten teknologioiden kaksikäyttöteknologian laajamittaisen hyödyntämisen sotilasoperaatioissa ja innovoinut uusia käyttötapoja. Myös perinteiset asejärjestelmät ovat edelleen kysyttyjä ja tehokkaita, mutta kapasiteetin loppumisen takia on keksitty uusia vaikuttamisen keinoja.    

Ukrainan sota on nostanut droonit uudeksi asejärjestelmäluokaksi, joka muuttaa pysyvästi sodankäyntiä. Operaatioiden suunnittelu, tiedustelu, valvonta ja johtaminen sekä taktiikat muuttunevat merkittävästi. Ukrainassa hitaasti liikkuvat nelikopterit ovat mullistaneet taistelukentän etenkin rintaman tuntumassa. Ne ovat aiheuttaneet merkittäviä tappioita suojaamattomille joukoille, jopa panssarivaunuille, tykistölle ja helikoptereille. Suoraa tehokkuusvertailua tykin tai droonin välillä ei voi vielä tehdä, mutta yhdessä teho kasvaa merkittävästi. Puolustajaa häiritään myös jatkuvilla hyökkäysdroonien iskuilla syvyyteen. Järjestelmiä käytetään massamaisesti miljoonia vuositasolla, jolloin epäonnistumisilla ja tuhoutumisella ei ole merkitystä, kun järjestelmien hinta mahdollistaa massatuotannon.

Ilmapuolustajan näkökulmasta droonit muodostavat merkittävän uhan joukoille ja yhteiskunnalle. Niitä käytetään myös kyllästämään ilmapuolustus, jolloin kalliimmat ohjukset pääsevät helpommin kohteisiinsa. Pienen tuhovaikutuksen droonit voitaisiin päästää torjunnan läpi, mutta teknologian kehittyessä tarkkuus ja tuhovoima lisääntyvät, jolloin pääosa drooneista pitää pystyä torjumaan. Kilpajuoksussa Venäjän ilmapuolustus on saanut kolauksen, kun yksinkertaiset pienlentokoneen tapaiset droonit ovat lentäneet 2000 km Venäjän ilmatilassa ja osuneet kohteisiinsa.

Kuuma kysymys onkin, että mikä on kustannustehokas torjuntakeino? Hornetin tykillä tai ammusilmatorjunnalla pudotettu hyökkäysdrooni on kohtuullisen kustannustehokas tapa mutta ei toimi parveilevia massoja vastaan. Paras tapa olisi tuhota laukaisualustat, mutta se voi olla saavuttamaton tehtävä pelkästään liikkuvien alustojen löytämiseksi. Lupaavin teknologia lienee HPM-ase, unohtamatta laseria, miniohjuksia, ammusilmatorjuntaa tai kertakäyttöisiä ilmataisteludrooneja. 

Entä ilmasodankäynti? Ihmisen harkinta, vastuu, sopeutumiskyky ja johtajuus tekevät miehitetyistä hävittäjistä edelleen korvaamattomia kriittisissä tehtävissä. Ilmasodankäynnissä seuraava askel on integroida kehittyneiden hävittäjien, kuten F-35, joukkoon miehittämättömiä järjestelmiä, joita voidaan käskyttää häirintää sietävällä datalinkillä. Kirjo tulee olemaan laaja. Osa on ”halpoja” houkutuslintuja, osa aseiden tai sensoreiden ”lisäalustoja” ja osa täysiverisiä hävittäjiä, jotka voivat olla kalliimpia kuin miehitetty päähävittäjä. Kaikki kykenevät lentämään lähellä äänen nopeutta ja kalliit versiot vähintään kaksinkertaisella nopeudella. Asekuorman kirjo laajenee myös. Ohjuksen hyötykuormana voi olla räjähdeaineen sijaan kohdealueelle pudotettavia pikkudrooneja, jotka hakeutuvat parvena tärkeisiin priorisoituihin kohteisiin. Ensimmäiset versiot näistä ”lojaaleista siipimiehistä” ovat kehitysvaiheessa ja viiden – kymmenen vuoden kuluttua tiedämme enemmän niiden käyttötavoista ja suorituskyvystä.

Nyt ei saa pysähtyä pelkästään katsomaan, mitä droonisodassa tapahtuu Ukrainassa vaan miettiä jatkoa. Kilpajuoksu nopeudessa, kantamassa, tarkkuudessa, autonomiassa ja räjähdeteknologiassa jatkuu — ja se vaatii sekä teknisiä, taktisia että poliittisia ratkaisuja. 

Oppeja Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan

Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaan on nähtävissä samanlainen teknologinen kehitysloikka, kuin toisen maailmansodan aikana. Teknologia on ollut saatavilla varsin pitkään mutta vasta sota on jälleen pakottanut, tai mahdollistanut siviili- tai kaupallisten teknologioiden kaksikäyttöteknologian laajamittaisen hyödyntämisen sotilasoperaatioissa ja innovoinut uusia käyttötapoja.

Ensimmäinen oppi sodasta on, että Venäjää vastaan puolustauduttaessa on varauduttava pitkittyneeseen, säälimättömään konfliktiin, jossa ei kunnioiteta sodan sääntöjä ja siviilikohteiden suojaa. Venäjän kyky ja voima kestää tappioita herättää kunnioitusta länsimaissa ja pakottaa nostamaan asevarastojen tasoja. Pelkät kirurgisen tarkat iskut avainkohteisiin eivät ole ratkaisu. 

Toinen oppi on, että ilman ilmanherruutta sota muuttuu kulutussodaksi. Ilmavoiman ja ilmapuolustuksen merkitys korostuu. Länsimaissa on lähennytty ilmanherruuden käsitteessä suomalaista ajattelutapaa, saavuttaa ajallinen ja paikallinen ilmanherruus, koska ilmassa olevien kohteiden määrä ja kirjo on kasvanut merkittävästi.

Kolmas oppi on, että kulutussodassa määrällä on väliä ja sen saavuttamiseksi on innovoitava uusia keinoja. Kun tykistön ammukset, panssarintorjunta-aseet tai ilmatorjuntaohjukset ovat vähissä, pitää löytää uusia vaikuttamisen keinoja passiivisen suojautumisen lisäksi. Massamaiset iskut ympäri yhteiskuntaa haastavat puolustautujan suojattavien kohteiden priorisoinnin. Tykistö, raketinheittimet, risteilyohjukset ja lentopommit säilyttävän tärkeän roolin tarkkuuden ja tuhovoiman takia, mutta kulutussodankäynnin massa-aseiksi niistä ei enää ole.

Neljäs oppi on, että keino – vastakeino (ase -vasta-ase) -kilpailu on nopeutunut merkittävästi erityisesti elektronisen sodankäynnin ja kybersodan ympäristöissä, jotka kuitenkin vaikuttavat merkittävästi perinteisten asejärjestelmien toimintaan. Alkujaan vuosien tai kuukausien päivityssyklistä on siirrytty viikkojen, jopa vuorokausiluokkaan järjestelmien uhkakirjastojen ja jopa teknisten ratkaisujen modifioinnissa.

Viides oppi on, että taistelukenttä on muuttumassa entistä läpinäkyvämmäksi, joka luonnollisesti vaikeuttaa molempien osapuolten operointia. Perinteisen elektronisten lähetteiden havaittavuuden lisäksi on mietittävä näkyvän valon kameroiden, infrapunakameroiden, kuvantavien SAR-tutkien ja hyperspektrikameroiden muodostamaa uhkaa. Järjestelmiä löytyy aina yksittäisestä taistelijasta, drooneihin, laivoihin, lentokoneisiin ja satelliitteihin, joten kirjo on valtava ja kasvussa. Luonnollisesti kuhinkin havainnointimenetelmään on kehitetty vastakeinoja mutta suojautumista ja valelaitteita on mietittävä uudesta näkökulmasta. Halpana esimerkkinä Ukrainasta on, että Drooneilta suojautumiseen on käytetty menestyksekkäästi jopa kalastusverkkoja. Tämä tuskin säilyy kestävänä menetelmänä.  

Adaptiiviset, autonomiset ja kognitiiviset järjestelmät ovat tulevaisuutta, joihin joudutaan väistämättä varautumaan. Tällöin tulee mietittäväksi, mikä on ihmisen rooli ja mahdollisuudet päätöksenteossa ja järjestelmien operoinnissa. Ihmismieli on kuitenkin varsin tehokas erityisesti puutteellisella tilannekuvalla tehdyissä päätöksissä, joten ihminen pysynee oleellisena toimijana tulevaisuuden sodankäynnissä, etenkin päätöksentekijänä. Toisaalta kuusi vuotta sitten Berkleyn professori Stuart Russel varoitti YouTube-videolla Slaughterbots miniatyrisoinnin, tekoälyn ja automaattisen tunnistamiseen perustuvista vaaroista. Ukrainan sota on nostanut droonit uudeksi asejärjestelmäluokaksi, joka muuttaa pysyvästi sodankäyntiä. Ukrainassa hitaasti liikkuvat nelikopterit ovat mullistaneet taistelukentän etenkin rintaman tuntumassa. Ne ovat aiheuttaneet merkittäviä tappioita suojaamattomille joukoille sekä jopa panssarivaunuille, tykistölle ja helikoptereille. Järjestelmiä käytetään massamaisesti miljoonia vuositasolla, jolloin epäonnistumisilla ja tuhoutumisella ei ole merkitystä, kun järjestelmien hinta mahdollistaa massatuotannon. Iskuissa Venäjälle on käytetty jopa Sypaq-kartonkilennokkia, joilla on onnistuttu tuhoamaan lentokoneita tukikohdassa. Taistelu muistuttaa ilmasotaa mikroskooppisessa mittakaavassa: lentokenttien sijaan droonit nousevat rintamalinjan metsiköistä ja kylien kätköistä, ja jokainen sotilas joutuu suojaamaan itseään yläpuolelta tulevalta uhkalta.

Ilmapuolustajan kannalta edellä mainittu tarkoittaa, että massamaisesti käytetyt droonit muodostavat merkittävän uhkan paitsi joukoille myös yhteiskunnalle. Halpoja aseita käytetään myös kyllästämään ilmapuolustus, jolloin operaation aikana samanaikaisesti käytettävät tehokkaat ja kalliit ballistiset- ja risteilyohjukset pääsevät tärkeille kohteelle. Raadollisesti ajatellen voitaisiin päästää pienen tuhovaikutuksen droonit torjunnan läpi, mutta teknologian kehittyessä tarkkuus ja tuhovoima lisääntyvät, jolloin pääosa drooneista pitää pystyä torjumaan.

Kuuma kysymys onkin, että mikä on kustannustehokas torjuntakeino. Hornetin tykillä tai ammusilmatorjunnalla pudotettu hyökkäysdrooni on kohtuullisen kustannustehokas tapa mutta ei toimi parveilevia massoja vastaan. Paras tapa olisi tuhota laukaisualustat, mutta se voi olla saavuttamaton tehtävä pelkästään liikkuvien alustojen löytämiseksi. Lupaavin teknologia lienee HPM-ase, unohtamatta laseria, miniohjuksia, ammusilmatorjuntaa tai kertakäyttöisiä ilmataisteludrooneja.  

Paljon on keskustelua, että mikä on ihmisen rooli ja miehitettyjen järjestelmien tulevaisuus maalla, merellä ja ilmassa. Risteilyohjukset ovat arkipäivää ja nyt hyökkäysdrooneilla pyritään lähes vastaavaan suorituskykyyn. Ilmasodankäynnissä kehitetään uusia miehitettyjä häivehävittäjiä sekä idässä että lännessä ja ne tulevat olemaan käytössä pitkälle 2080-luvulle. Ihmisen harkinta, vastuu, sopeutumiskyky ja johtajuus tekevät miehitetyistä hävittäjistä edelleen korvaamattomia kriittisissä tehtävissä. Järjestelmiä päivitetään ja kehitetään jatkuvasti. Selviytymis- ja verkostoitumiskyky ovat keskiössä, joka mahdollistaa kaikki taistelutilat yhdistävän taistelun. Hävittäjälentäjän päätöksentekokykyyn luotetaan mutta sitä tuetaan yhä enemmän tekoälyyn perustuvalla tilannekuvalla. Keskeinen kysymys on, että kuinka paljon vastuuta voidaan antaa tekoälylle.  

Ilmasodankäynnissä seuraava askel on saada miehitettyjen ilma-alusten joukkoon miehittämättömiä järjestelmiä, joita voidaan käskyttää häirintää sietävällä datalinkillä. Kirjo tulee olemaan laaja. Osa on ”halpoja” houkutuslintuja, osa aseiden tai sensoreiden ”lisäalustoja” ja osa täysiverisiä hävittäjiä, jotka voivat olla kalliimpia kuin miehitetty päähävittäjä. Kaikki kykenevät lentämään lähellä äänen nopeutta ja kalliit versiot vähintään kaksinkertaisella nopeudella. Asekuorman kirjo laajenee myös. Ohjuksen hyötykuormana voi olla räjähdeaineen sijaan kohdealueelle pudotettavia pikkudrooneja, jotka hakeutuvat parvena tärkeisiin priorisoituihin kohteisiin. Ensimmäiset versiot näistä ”lojaaleista siipimiehistä” ovat kehitysvaiheessa ja viiden – kymmenen vuoden kuluttua tiedämme enemmän niiden käyttötavoista ja suorituskyvyistä.

Kilpajuoksu jatkuu ja nyt ei saa pelkästään pysähtyä katsomaan, mitä juuri nyt tapahtuu Ukrainan droonisodassa, vaan miettiä jatkoa. Nopeus, kantama, sensoreiden kirjo ja tarkkuus, autonomia ja räjähdeteknologia kasvavat, joka väistämättä parantaa suorituskykyä ja samalla nostaa kustannuksia. Tämä toistaa ilma-aseen kehityskulkua pienemmässä mittakaavassa. Suuri eettinen kysymys on, että annammeko koneille oikeuden päättää tulenkäytöstä itsenäisesti ja luottaa ohjelmoinneissa annettuihin tekoälyllä tuotettuihin parametreihin. Minä uskon, että ihmiskunta keksii tähänkin lääkkeen ja vastakeinon.      

Oppeja Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kiihdyttänyt sotateknologista kehitystä tavalla, joka muistuttaa toisen maailmansodan aikaisia harppauksia. Siviili- ja kaupalliset teknologiat ovat laajasti siirtyneet sotilaskäyttöön, ja uusia käyttötapoja on kehitetty nopeasti. Sodan ensimmäinen oppi on, että Venäjää vastaan puolustauduttaessa on varauduttava pitkittyneeseen, armottomaan konfliktiin, jossa sodan sääntöjä ja siviilien suojaa ei kunnioiteta. Venäjän kyky kestää tappioita on pakottanut länsimaat kasvattamaan asevarastojaan – pelkät tarkat iskut eivät riitä.

Toinen oppi liittyy ilmanherruuteen: ilman ilmatilan hallintaa sota muuttuu kulutussodaksi, jossa ilmapuolustuksen merkitys korostuu. Ilmassa olevien kohteiden määrä ja kirjo on kasvanut, ja ajattelussa on siirrytty kohti ajallista ja paikallista ilmanherruutta. Massamaiset iskut haastavat puolustajan priorisointikykyä. Kolmas oppi on, että kulutussodassa määrällä on väliä – kun perinteiset aseet ja ammukset loppuvat, on löydettävä uusia vaikuttamisen keinoja, kuten droonit Ukrainassa.

Neljäs oppi on keino–vastakeino-kilpailun kiihtyminen, erityisesti elektronisessa sodankäynnissä ja kyberympäristössä. Järjestelmien päivityssyklit ovat lyhentyneet kuukausista viikkoihin tai jopa päiviin. Viides oppi on taistelukentän läpinäkyvyyden kasvu: näkyvän valon, infrapunan ja hyperspektrikameroiden sekä SAR-tutkan uhka ulottuu yksittäisistä sotilaista satelliitteihin. Suojautumista ja valelaitteita on kehitettävä uudesta näkökulmasta.

Tulevaisuudessa adaptiiviset, autonomiset ja kognitiiviset järjestelmät ovat väistämättä osa sodankäyntiä. Tämä nostaa esiin kysymyksen ihmisen roolista päätöksenteossa – erityisesti tilanteissa, joissa tilannekuva on puutteellinen. Ihminen pysynee keskeisenä päätöksentekijänä, vaikka tekoälyn ja automaation rooli kasvaa.

Ukrainan sota on nostanut droonit uudeksi asejärjestelmäluokaksi, joka muuttaa pysyvästi sodankäyntiä. Hitaatkin nelikopterit ovat aiheuttaneet merkittäviä tappioita suojaamattomille joukoille, jopa panssarivaunuille ja tykistölle. Droonien massakäyttö mahdollistaa halpojen järjestelmien hyödyntämisen, jolloin yksittäisten laitteiden tuhoutuminen ei ole merkityksellistä.

Ilmapuolustuksen näkökulmasta droonit muodostavat merkittävän uhan sekä joukoille että yhteiskunnalle. Niitä käytetään myös kyllästämään ilmapuolustus, jolloin kalliimmat ohjukset pääsevät helpommin kohteisiinsa. Kustannustehokas torjunta on keskeinen kysymys: perinteiset ratkaisut, kuten ammusilmatorjunta, eivät riitä massahyökkäyksiä vastaan. Lupaavimpia uusia teknologioita ovat HPM-aseet, laserit ja kertakäyttöiset torjuntadroonit.

Seuraava askel ilmasodankäynnissä on miehitettyjen ja miehittämättömien järjestelmien yhteistoiminta. Ilma-alusten suorituskyky on yhtenevä ja miehittämättömiä järjestelmiä käskytetään häirintää sietävillä datalinkeillä. Ensimmäiset versiot näistä lojaaleista siipimiehistä ovat kehitysvaiheessa ja viiden – kymmenen vuoden kuluttua tiedämme niistä enemmän.

Lopulta sota Ukrainassa muistuttaa ilmasotaa mikromittakaavassa: droonit nousevat metsiköistä ja kylien piilopaikoista, ja jokainen sotilas ja yhteiskunnan osa altistuu yläpuolelta tulevalle uhalle. Kilpajuoksu nopeudessa, kantamassa, tarkkuudessa, autonomiassa ja räjähdeteknologiassa jatkuu — ja se vaatii sekä teknisiä, taktisia että poliittisia vastauksia.

Juha-Pekka Keränen

Blogin kirjoittaja Juha-Pekka Keränen on suomalainen kenraalimajuri evp. Hän toimi urallaan viimeiseksi Ilmavoimien komentajana vuosina 2022 – 2024. Kuva Puolustusvoimat.